Auringon painuessa horisonttiin Minimeripäivien vierasjoukkokin harvenee. He lähtevät kotimatkalle, kukin omiin suuntiinsa, yksi toisensa jälkeen. Rantabulevardi hiljenee, puheensorina vaimenee.
Vai vaimeneeko?
Nämä iloiset rouvat jaksavat istua iltaa myöhään. Ja jaksaahan sitä, kun ystävä vieressä antaa voimaa ja tukea: Venny ja Meeri ovat erottamattomia.
Tämä seireeni näyttää palvovan aurinkoa viimeiseen säteeseen asti.
Yhtäkkiä auringonlaskun punertamalle rantalaiturille ilmestyy häikäisevän kauniita tyttöjä.
Upeita kaunottaria rantaputiikin edessä.
Kuka hän oikein on?
Näyttää aivan jäävuoreen törmänneen Titanic-laivan Roselta...
Näyttää aivan jäävuoreen törmänneen Titanic-laivan Roselta...
On se hän!
Rantaviivan tuntumassa Esther on upottanut varpaansa santaan ja heiluttelee ohikulkeville banaanilaivoille:
Hiio-ohoi!
Rannan romantiikka kukoistaa iltaruskossa...
Salme ja Arvo ovat vihdoin löytäneet toisensa.
Aurinko jatkaa laskuaan taivaanrannan taa.
Kesäilta kääntyy yöksi ja Minimeripäivät päättyvät. Mutta ehkä ensi vuonna tapaamme uudestaan!
